Toinen plagiointi Henriltä.
Yhdysvallat ottaa jälleen velkaa. Sama viime hetkille pitkitetty kuvio on nähty viime vuosina useasti. Kaiken teatraalisuuden ja dramatiikan jälkeen ei ollut vaikea arvata, että Yhdysvaltojen velkakattoa on jälleen nostettu ja kaikki on taas hyvin. Vai onko sittenkään? Onko alkoholisti kunnossa, jos hänelle klinikalla tarjottaisiin vieroitusoireisiin muutamaa ryyppyä. Enää yksi, noh vielä toinen ja sitten kolmas, mutta sen jälkeen kaikki olisi hyvin. Velkakattoa realistisempi termi olisi velkatavoite, koska kattoa on nostettu vuoden 1960 jälkeen lähes 80 kertaa, eikä loppua ole näkyvissä. Presidentti Obama vakuutti keskushallinnon sulun aikaisissa tiedotustilaisuuksissaan maan aina hoitavan maksuvelvollisuutensa ja maksavan laskunsa ja siksi velkakaton nosto olisi tärkeä esimerkki ja viesti muulle maailmalle fiskaalisesta vastuunottamisesta.
Mutta, jos maa kykenisi maksamaan laskunsa, senhän ei tarvitsisi ottaa lisää velkaa? Samalla tavoin, kuin jos maksat Visa-laskusi Mastercardillasi, et pääse velkakierteestäsi hevillä eroon. Oikeastaan tällä hetkellä Yhdysvallat maksaa Visa-laskuaan samalla Visalla, koska se selvittää laskunsa keskuspankille (Fedille) uudestaan samaiselta keskuspankilta lainaten. Uskaltaisinkinrohkeasti jopa väittää, ettei moisesta kierteestä ole mahdollista päästä kuiville ottamalla lisää velkaa. Obaman toimesta olisikin ollut totuudenmukaisempaa myöntää, että jos velkakattoa ei nosteta, toisin sanoen jos maa ei lainaa lisää rahaa Fediltä ja ulkomaisilta rahoittajilta, heidän on julistettava itsensä maksukyvyttömiksi.
Todellinen hyökyaalto ja rysäys on kuitenkin vielä edessäpäin ja se sen koko kasvaa joka kerta, kun maa kieltäytyy myöntämästä ongelmaa. Illuusiota hyvästä ja kirkkaasta tulevaisuudesta pitää yllä maan keskuspankki, joka on jo vuosia pitänyt korkoja teennäisen alhaalla. Näin tehdessään se on hyvistä tarkoitusperistään huolimatta onnistunut olemaan yksi pääsyyllisistä 90-luvun lopun itkuplaan ja 2008 vuonna puhjenneeseen asuntokuplaan. Myöskään setelirahoitusohjelma (Quantitive Easing) ei ole toiminut. Painamalla lisää rahaa tyhjästä keskuspankki ei lopulta kykene aiheuttamaan muuta kuin inflaation, joka syö dollarin arvoa päivä päivältä enemmän.
Seuraava kupla tulee olemaan kaikkien kuplien äiti ja kutsun sitä hallintokuplaksi. On ymmärrettävää ja suorastaan luonnollista, että eri medioissa naureskellaan moisille varoitteluille, sillä onhan dollarin asema markkinoilla edelleen hyvä. Ja loppujen lopuksi, jos mikään muu ei enää auta, maahan voi pistää paperikoneet entistä kovempaan käyttöön ja painaa lisää rahaa. Ulkomaiset sijoittajat, muun muassa Kiina ja Venäjä, omistavat Yhdysvaltojen valtionvelkaa 5,6 triljoonan edestä, mutta jossain vaiheessa he tulevat huomaamaan, ettei Yhdysvallat kykene maksamaan laskujaan muuten kuin velalla ja heidän omistamansa dollarit tulevat olemaan aina vain arvottomampia. Kun ulkomaiset sijoittajat alkavat menettää uskoaan dollariin, on dollarin loppu lähellä. Onkin mielenkiintoista seurata, kuinka pitkään Yhdysvaltojen velkatupee pysyy paikoillaan tuulien yltyessä ja millaisiin ratkaisuihin lopussa päädytään. Päätyykö keskuspankki painamaan dollarin hyperinflaation ja unholan partaalle vai myöntyykö se nostamaan korkoja aiheuttaen valtavan todellisuusiskun valtion kasvoille. Kumpikaan ratkaisuista ei ole helppo tai kivuton, mutta jälkimmäinen on ehdottomasti vastuullisempi. Kyllä, Yhdysvallat ja sitä kautta koko maailma tulee ajautumaan valtavaan lamaan, mutta halvan rahan ja velan ottamisen aikana tehdyt virheet korjataan tuolloin. Vakavasta sairaudesta paraneva potilas joutuu hetken aikaa nauttimaan pahanmakuista lääkettä, mutta loppujen lopuksi hänen on se jossain vaiheessa kulautettava alas, jos hän haluaa selvitä. Koska ja keneltä löytyy poliittista kanttia myöntää välttämätön ja tehdä, mikä on oikein?
perjantai 15. marraskuuta 2013
Halvaannuttavaa apua
Plagioin tähän Henri Välitorpan kirjoituksen. Hänen luvallaan tietysti.
Kun Yhdysvallat avasi velkaantuneiden vertaistukiryhmän kokouksen, se huomasi helpotuksekseen, ettei ollut yksin. Velkajätti istahti tuoliinsa ja samalla iso 17 maan ryhmä nousi ylös yhteen ääneen töräyttäen: ”Hei! Olemme Euroalueelta ja mekin olemme velkaholisteja.”
Lähestyvien EU-vaalien mukana saapuu poliittinen siansaksa, ja on hyvin mahdollista, että kaiken sen luotaan pois työntävän retoriikan keskellä meidät valtaa epätoivo ja laiminlyömme maalaisjärjen käytön. Kenties ei olekaan niin hankalaa hahmottaa kokonaiskuva siitä, mitä Euroopassa vasta julkaistujen Eurostatin tilastojen mukaan tapahtuu. Käsissämme on velkaongelma, johon kaiken logiikan vastaisesti tarjotaan ratkaisuksi lisää velkaa.
Eri medioista kuulemme, kuinka Irlannin ja Espanjan kaltaiset maat nousevat vähitellen taantumasta. Silti velkaantuminen vaikuttaisi Euroalueella vain kasvavan. Eurostatin raportin mukaan Euroalueen 17 maan yhteenlaskettu velka nousi vuoden ensimmäiseltä neljännekseltä 93,4%:iin BKT:sta. Euroalueella vaadittu 60% on nykyisellä vauhdilla etenevässä velkaholismissa pelkkä epärealistinen numerosarja.
Maakohtaiset luvut vahvistavat väitteen: Kreikan velkaprosentti nousi vuoden alusta 160%:sta 169,1%:iin BKT:sta. Italia pamautti 130% toistamiseen rikki, Portugalin ja Irlannin seuraten ontuen perässä kummankin yltäessä yli 125%:iin. Nämä lukemat siis siitäkin huolimatta, että näissä maissa toteutetaan ulkopuolelta vaadittuja leikkauksia ja veronkorotuksia.
John Perkinsin kuvaa kirjassaan pelottavaa tietä, jolla Eurooppa on. Esimerkkimaana hän mainitsee 60-luvun Ecuadorin. IMF:n ja Maailmanpankin toimesta maalle syydettiin valtavasti lainarahaa, jota se ei koskaan kyennyt maksamaan takaisin. Rangaistukseksi maahan neuvoteltiin saapuvaksi öljyyhtiö, joka toiminnallaan tuhosi maan talouden lisäksi laajat sademetsät. Tänään jokaisesta löydetystä 100 öljydollarista, 75 dollaria kuuluu öljy-yhtiölle. Lopusta 25 dollarista kolme neljäsosaa menee maan lainojen takaisin maksamiseen. Lopulta vain 2,5 dollaria päätyy kansan käsiin. Kolmessakymmenessä vuodessa maan köyhyysprosentti oli noussut 50:stä 70 prosenttiin, työttömyys 15:stä 70 prosenttiin ja julkinen velka 240 miljoonasta 16 miljardiin. Maa velkaorjuutettiin.
Kuulostaako tutulta? Se johtuu siitä, että Kreikalle, Italialle ja tulevaisuuden kriisivaltioille suunnatut laina-avustukset eivät pohjimmiltaan eroa Ecuadorin esimerkistä millään tavalla. Kuulemme poliitikoilta paljon puhetta yhtenäisestä Euroopasta, jossa ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Kauniista ajatuksesta huolimatta on mielestäni tärkeämpää arvioida poliittisia ja taloudellisia toimintaperiaatteita ennemmin saavutettujen tulosten kuin hyvien aikomusten perusteella. Nykyisillä lainaa lainalle tyyppisillä ratkaisuilla kurjuutamme ongelmamaita ja pitkitämme välttämättömän kohtaamista. Kuvitelma on, että tarjoamme hukkuville kellukkeita, vaikka jokaisella lainaeurolla lisäämme hädässä olevien raajoihin velkapainoa.
Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa itsemurhien määrät, työttömyysluvut ja yleinen tyytymättömyys ovat olleet jo pitkään kasvussa. Siitäkin huolimatta halvan rahan ja velanottamisen aikana tehdyt virheet on korjattava. Lama on tabu, mutta lopulta välttämätön vieroituskoulu, joka addiktin on käytävä läpi. Vieroituksen sisällöstä eivät silti saisi tyrannimaisesti päättää ei-demokraattisesti valitut byrokraatit Brysselissä.
EU oli lähtökohtaisesti vapaakauppa-alue, jossa jokainen maa tarjosi toisille suurimman hyödyn hoitamalla omat asiansa mahdollisimman huolellisesti ja tyylikkäästi. Nyt velkaannuttamalla ja komentelemalla hädässä olevia viemme heidän viimeisenkin itsenäisyytensä ja ylpeytensä. Ja kun jälkimmäinen murenee, jäljelle jää vain paljon katkeruutta, epätoivoa ja väkivaltaa. ”Säästäkää minut hyväntekijöiltä”, olen kuullut sanottavan. Jos omat päättäjämme haluavat Suomen säilyttävän itsenäisyytensä EU:n vaikutusvallan kasvaessa, heidän on ratkaisuillaan ja päätöksillään vaadittava sitä kaikille.
Kun Yhdysvallat avasi velkaantuneiden vertaistukiryhmän kokouksen, se huomasi helpotuksekseen, ettei ollut yksin. Velkajätti istahti tuoliinsa ja samalla iso 17 maan ryhmä nousi ylös yhteen ääneen töräyttäen: ”Hei! Olemme Euroalueelta ja mekin olemme velkaholisteja.”
Lähestyvien EU-vaalien mukana saapuu poliittinen siansaksa, ja on hyvin mahdollista, että kaiken sen luotaan pois työntävän retoriikan keskellä meidät valtaa epätoivo ja laiminlyömme maalaisjärjen käytön. Kenties ei olekaan niin hankalaa hahmottaa kokonaiskuva siitä, mitä Euroopassa vasta julkaistujen Eurostatin tilastojen mukaan tapahtuu. Käsissämme on velkaongelma, johon kaiken logiikan vastaisesti tarjotaan ratkaisuksi lisää velkaa.
Eri medioista kuulemme, kuinka Irlannin ja Espanjan kaltaiset maat nousevat vähitellen taantumasta. Silti velkaantuminen vaikuttaisi Euroalueella vain kasvavan. Eurostatin raportin mukaan Euroalueen 17 maan yhteenlaskettu velka nousi vuoden ensimmäiseltä neljännekseltä 93,4%:iin BKT:sta. Euroalueella vaadittu 60% on nykyisellä vauhdilla etenevässä velkaholismissa pelkkä epärealistinen numerosarja.
Maakohtaiset luvut vahvistavat väitteen: Kreikan velkaprosentti nousi vuoden alusta 160%:sta 169,1%:iin BKT:sta. Italia pamautti 130% toistamiseen rikki, Portugalin ja Irlannin seuraten ontuen perässä kummankin yltäessä yli 125%:iin. Nämä lukemat siis siitäkin huolimatta, että näissä maissa toteutetaan ulkopuolelta vaadittuja leikkauksia ja veronkorotuksia.
John Perkinsin kuvaa kirjassaan pelottavaa tietä, jolla Eurooppa on. Esimerkkimaana hän mainitsee 60-luvun Ecuadorin. IMF:n ja Maailmanpankin toimesta maalle syydettiin valtavasti lainarahaa, jota se ei koskaan kyennyt maksamaan takaisin. Rangaistukseksi maahan neuvoteltiin saapuvaksi öljyyhtiö, joka toiminnallaan tuhosi maan talouden lisäksi laajat sademetsät. Tänään jokaisesta löydetystä 100 öljydollarista, 75 dollaria kuuluu öljy-yhtiölle. Lopusta 25 dollarista kolme neljäsosaa menee maan lainojen takaisin maksamiseen. Lopulta vain 2,5 dollaria päätyy kansan käsiin. Kolmessakymmenessä vuodessa maan köyhyysprosentti oli noussut 50:stä 70 prosenttiin, työttömyys 15:stä 70 prosenttiin ja julkinen velka 240 miljoonasta 16 miljardiin. Maa velkaorjuutettiin.
Kuulostaako tutulta? Se johtuu siitä, että Kreikalle, Italialle ja tulevaisuuden kriisivaltioille suunnatut laina-avustukset eivät pohjimmiltaan eroa Ecuadorin esimerkistä millään tavalla. Kuulemme poliitikoilta paljon puhetta yhtenäisestä Euroopasta, jossa ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Kauniista ajatuksesta huolimatta on mielestäni tärkeämpää arvioida poliittisia ja taloudellisia toimintaperiaatteita ennemmin saavutettujen tulosten kuin hyvien aikomusten perusteella. Nykyisillä lainaa lainalle tyyppisillä ratkaisuilla kurjuutamme ongelmamaita ja pitkitämme välttämättömän kohtaamista. Kuvitelma on, että tarjoamme hukkuville kellukkeita, vaikka jokaisella lainaeurolla lisäämme hädässä olevien raajoihin velkapainoa.
Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa itsemurhien määrät, työttömyysluvut ja yleinen tyytymättömyys ovat olleet jo pitkään kasvussa. Siitäkin huolimatta halvan rahan ja velanottamisen aikana tehdyt virheet on korjattava. Lama on tabu, mutta lopulta välttämätön vieroituskoulu, joka addiktin on käytävä läpi. Vieroituksen sisällöstä eivät silti saisi tyrannimaisesti päättää ei-demokraattisesti valitut byrokraatit Brysselissä.
EU oli lähtökohtaisesti vapaakauppa-alue, jossa jokainen maa tarjosi toisille suurimman hyödyn hoitamalla omat asiansa mahdollisimman huolellisesti ja tyylikkäästi. Nyt velkaannuttamalla ja komentelemalla hädässä olevia viemme heidän viimeisenkin itsenäisyytensä ja ylpeytensä. Ja kun jälkimmäinen murenee, jäljelle jää vain paljon katkeruutta, epätoivoa ja väkivaltaa. ”Säästäkää minut hyväntekijöiltä”, olen kuullut sanottavan. Jos omat päättäjämme haluavat Suomen säilyttävän itsenäisyytensä EU:n vaikutusvallan kasvaessa, heidän on ratkaisuillaan ja päätöksillään vaadittava sitä kaikille.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)